Lavastusta ja rekvisitointia ysärille

Einari Saarinen

Einari Saarinen

Vaikka oma titteli olikin lavastaja, oli työnkuva kuitenkin enemmän rekvisitointia. Suurin osa kohtauksista on kuvattu lokaatioissa, joista käytännössä kaikki irtaimisto on vaihdettu uusiin - tai vanhoihin. Koko tuotanto tehtiin niin sopivan pienellä porukalla, että perinteiset isojen elokuvien tittelit ja työnkuvat eivät olleet läsnä. Isossa maailmassa lavastaja harvoin kuskaa puhelinkoppia pakussaan tai kasaa mainoskylttiä kaksipuolisella teipillä Heinolan torilla, samalla kun vieressä kuvataan edeltävää kohtausta. Tälläinen työtapa sopii mulle kuitenkin enemmän kuin hyvin. Kun on itse päässyt tekemään, ei tarvitse arpoa menikö parhaalla mahdollisella tavalla.
 
Leffan 90-luvun ajankuva perustuu pitkälti omiin muistikuviin, joita paikkailin käymällä läpi ison kasan ajan Suosikki-lehtiä ja erilaisia sisustuslehtiä. Sisustuslehtiä oli tarpeen käydä läpi myös pitkälle 80-luvun puolelle.  Sisustaminen ei ollut samanlaista kvartaaliharrastetta kuin nykyään, Lundia-hylly ja plyysisohva oli ostettu ja ne seurasivat mukana niin kauan kuin tavara kesti. Ja Lundiahan kesti. Jos oltiin korkeammassa tuloluokassa, niin valkoinen tai vauvanpaskan värinen nahkasohva kertoi tästä naapureille parhaiten. Jos pyrittiin tähän ajatusmaailmaan palkkatyöläisen joukosta, saatettiin ostaa keinonahkainen.
Kävin läpi myös omia vintille unohtuneita teinivuosien tavaroita ja sain niitä lisää kavereilta ja työryhmän jäseniltä. Julisteita, mainoksia, penaaleja, koulukirjoja, c-kasetteja, pyyhekumeja, vihkoja, limupulloja, elintarvikepakkauksia jne. saatiin kasaan netistä, antikvariaateista, kavereilta ja kirppareilta. Pienen tuntuisia asioita, jotka kuitenkin suuressa kokonaisuudessa äärimmäisen tärkeitä. 90-luvun teinipojan huonetta rekvisitoidessa sitä sälää ei voi olla liikaa ja jokainen pieni asia vaikuttaa ainakin omaan fiilikseen todella paljon. Näin kävi kyllä suurelle osalle työryhmästä, jotka löysivät vuorotellen oman nostalgiapalansa sälän seasta.
Tuotantotoimistossa sijainnut rekvisiittavarasto, joka mystisesti yhdistyi kameravaraston kanssa, toimi työryhmälle museona ennen ja jälkeen päivittäisten kuvausten. Aina joku vuorollaan tonki jotain muistoesineitä kasoista. 
Hauskan kontrastin muodosti myös esimerkiksi rekvisiittapuolen 50 senttiä maksanut leivänpaahdin ja kameraosaston järkyttävän arvokkaan laitteiston huoleton yhteiselo. Toisella seinällä tonnilla vähän tunkkaisen hajuista kamaa, kuin opiskelija olisi häädetty kotoaan, ja toisella seinällä sadalla tonnilla hienoelektroniikkaa.
 
Kohtauksiin oli tärkeää myös saada jemmattua erilaisia vinkkauksia bändin menneisyyteen ja tulevaisuuteen. Näillä tiedän olevan arvoa niille hulluille, jotka katsovat leffaa uudelleen ja uudelleen. Kattokaa vaan, ette ikinä löydä kaikkia. Mikho hyväksyi aika monia kohtauksia, ja taustoilla pyörii Apulannan levynkantta sekä Sipen lapsuudenpiirustuksia. 
Mielenosoituskohtauksen plakaattien maalaus, joka aikataulusyistä tiivistyi edelliselle myöhäisillalle ja samalle aamulle, oli kaikessa kiireessään erittäin hauskaa ja lähes jokaiseen kylttiin saatiin joko autenttinen ajan sanoma tai joku vinkkaus bändiin. Parissa kohtauksessa näkyy iltapäivälehden lööppi, jossa ajankuvaa on muutettu bändin biisien suuntaan. 
Tehosekoittimen keikan taustalakana tuli myös maalattua edellisenä yönä ja sen ulkonäöstä olen edelleen ylpeä. Se jäi henkilökunnan pyynnöstä Kasisalille. Mitä kuuluu -musiikkivideon kuvausten kuvaus (kyllä se näin oli) oli yksi mukavimmista ja mielestäni onnistuneimmista kohtauksista. Katsoin alkuperäisen videon läpi noin 30 kertaa ja uskallan väittää, että lähemmäs alkuperäistä ei enää pääsisi. Palavia tynnyreitä ei tosin tässä käytetty ladon suojelemiseksi ja oman aikaisemmin kuvauksissa tapahtuneen itsesyttymisen vuoksi. Se taisi olla ihan hyvä päätös.

Esituotantoaika ja kuvaukset olivat niin nopeasti läjässä, että jos nyt kaikki tehtäisiin uudelleen olisi parannettavaa ja uusia ajatuksia aika loputtomasti. Silti uskon että suoriuduttiin kohtalaisesti. Jos jotain saisin tehdä uudelleen, niin se tulee tämän leffan osalta aina olemaan palava kiska, joka ei palanut. Sen sijaan itse paloin. Siihen haluaisin palata.

Einari Saarinen - lavastus & rekvisitointi

tmk elokuva