Valmistautumista elokuvan hahmojen puvustamiseen

Elokuvan pukusuunnittelija Riia Lampinen on alkuperäinen Heinolan kasvatti ja suunnittelee mm. Toni Wirtasen esiintymisasut.

Lähtökohtana tähän koko juttuun voisi pitää kahta kysymystä: 
Kuinka moni suomalainen suunnittelija pääsee ylipäätään ikinä suunnittelemaan puvustuksen elokuvaan uransa aikana? Aika harva. 

Kuinka moni saa suunnitella puvustuksen elokuvaan, joka kertoo omasta kotikaupungista, omista nuoruuden vuosista ja omista ystävistä? Vielä harvempi. 

Joten on selvää, että olen yhä edelleen aika otettu ja onnellinen, että juuri minua pyydettiin mukaan juurikin tähän elokuvaan.

Ensimmäisistä palavereista alkaen oli hauska huomata tiettyjä ilmiöitä, ihmisiä ja tapahtumia, jotka olivat jääneet niin minun kuin Tuukan mieleen, vaikka vietimmekin hyvin eri porukoissa 90-luvun alkuvuodet. Olen tutustunut bändiin ja sen jäseniin vasta vuoden 98 tienoilla, joten yhtyeen alkuvaiheet olivat minulle entuudestaan tuntemattomia. 

Vuoden 98 jälkeiset ajat olen ystävyyden, ja työnkin merkeissä, seurannut bändiä melko tiiviisti ja bändin jäsenet ovat minulle tuttuja. Se tuntui helpottavalta seikalta menneisyyteen tutustuttaessa. Jopa Anttiin olen tutustunut aikoinani hänen Varjo-yhtyeen keikoilla, Heinolassa totta kai.

Aloitin suunnittelun tutustumalla ja muistelemalla 90-luvun alkua täällä Heinolassa.  Vuonna 1991 olin toisella luokalla Kymenkartanon lukiolla ja täytin 18 vuotta. Olen lähtöisin ihan tavallisesta heinolalaisesta perheestä ja asuin tuona aikana vielä vanhempieni kanssa. 

Kävin ensin läpi kaikki omat ja perheeni valokuvakansiot. Hauskaa kyllä, miten perhevalokuvat näin jälkeenpäin tarkasteltuna, paljastavat ja selkeyttävät ajankuvaa vaatteineen, kuoseineen ja kampauksineen. Kävin myös läpi ystäväni Marin valokuvat, joissa oli ehkä enemmänkin kuvia meistä kaveruksista ja meidän menoista ja touhuista. Kuvasin kaikki katsomani albumit ja laitoin ne koko työryhmälle inspiraatiokuviksi, koska niissä näkyi yllättävän paljon sisustusta, autoja ja muita aikakauden tuotteita.

Olin ollut jo pitkään ennen tätä, ja olen yhä edelleen, hyvinkin kiinnostunut Amerikasta rantautuneesta grunge-musiikista ja -tyylistä. Olen lukenut siitä paljon ja kuuntelen aikakauden bändejä aktiivisesti mm. Nirvanaa ja Mark Lanegania.

Tavallaan sattumanvaraisesti alkanut tyylisuunta, jossa otettiin kantaa asioihin t-paitojen teksteillä tai pukeutumalla resuisiin kirpparivaatteisiin, vaikutti yllättävänkin paljon alkaneen vuosikymmenen pukeutumiseen nuorison keskuudessa. Tyyli levisi yllättävänkin nopeasti myös Suomeen. Luokkakuvia katsellessa vuoden 1992 luokkakuvissa joka viidennellä oli ruutupaita. Seuraavana vuonna ruutupaita saattoi löytyä jo helposti joka toiselta pojalta. Muodin vaihtuvuutta ei tietenkään voi verrata tähän päivään, jolloin puhutaan viikoista tai kuukausista, kun joku tietty ilmiö on jo kuluttajien saatavilla. Aika todellakin oli toinen.

Aloitin myös itse kirpputoreilla käynnin tuolloin. Ne todellakin olivat silloin kirpputoreja, ei second handia tai retroa. Käynneillä tai ostoksilla ei tosiaankaan ollut tarkoitus kierrättää ja tai pelastaa maailmaa liialta tavaralta, vaan erottua joukosta ja hankkia bilevaatteita. Tämä harrastus on jäänyt minulle pysyväksi tuolta ajalta ja kasvanut ajan myötä myös tavoittelemaan näitä kierrätyksen hyviä tarkoituksia.

Ajankuvan hahmottamiseksi luin myös paljon yhteiskunnallisia asioita sekä netistä että vanhoista lehdistä ja kirjoista. Muistelin vanhempieni kanssa heidän elämäänsä, miten he kokivat pilviin nousseet korot ja miten perheemme ylipäätään selvisi tästä kaikesta. Yhteiskunnalliset asiat ja ilmiöt jäivät silloin omalta osaltani nuoruuden voiman ja huuman jalkoihin. 

Käsikirjoituksen luin huolella muutamaan otteeseen. Tein kohtauksista oman luettelon päästäkseni käsitykseen aikasiirtymistä ja kohtausten henkilöistä. Päähenkilöistä tein roolianalyysit, joissa pohditaan henkilön ominaisuuksia, ulkonäöllisiä pääpiirteitä, usein myös sosiaalista statusta, suhdetta muihin henkilöihin ja mahdollista muutosta tarinan aikana.

Kävin keskusteluja tai pitkiä viestittelyjä (Mandya lukuun ottamatta) kaikkien bändin jäsenten kanssa, jopa perheenjäsenten kanssa. 
Sipen siskon, Reetan kanssa kävimme keskusteluja, joiden aikana sain ihania valokuvia bändistä ja Santapukkien perheestä tuolta ajalta. Minulle oli hyvin merkittävää ja erittäin mielenkiintoista kuulla juuri näiden ihmisten kertomana tarinoita siltä ajalta, ja yksityiskohtaisia ajatuksia omasta tyylistään.

Samoin nähdä tietynlaista ylpeyttä ja ehkä jopa herkistymistäkin omien muistojen äärellä. En ikinä unohda Tonin ilmeitä, kun pengoimme hänen varastollaan ja etsimme hänen vaatteitaan elokuvaa varten, kun jokainen laatikosta löytynyt tuote toi muistoja hänen mieleensä. Tai sitä, kun Sipe toi nahkatakkinsa lainaksi. Se ilme, millä hän sitä katsoi luovuttaessaan sitä minulle. Tai kun kävimme Tuukan kanssa läpi hänen tuomiaan omia, mutta myös Tytin ja Matin alkuperäisiä vaatteita. 

Saimme elokuvaa varten lainaksi paljon vaatteita myös vapaaehtoisilta lahjoittajilta. Heistäkin jokainen kävi pienen matkan elettyihin muistoihin. Ne hetket olivat todella mieleenpainuvia. Tarinoiden lisäksi näissä keskusteluissa ja kohtaamisissa oli merkittävää se luottamus ja hyväksyntä omaa työtäni kohtaan, jonka näiltä kaikilta ihmisiltä sain.

Pohjatyö suunnittelua varten alkoi olla koossa kesällä 2015.

Seuraavassa blogikirjoituksessa kerron tarkemmin pukusuunnittelusta tiettyjen henkilöiden osalta, heidän elokuvassa käyttämistään vaatteista, sekä vaatteiden hankinnasta ja keräämisestä kokonaisuudessaan.

- Riia Lampinen

tmk elokuva