Se tavallinen työpäivä

“Hei Iiro,
Etsimme nuoria miehiä syksyllä kuvattavaan pitkään elokuvaan. Oletko kiinnostunut tulemaan koekuvaukseen? Jos, niin otatko minuun yhteyttä olga@optipari.fi tai vastaamalla tähän niin kerron lisää.”

Tämmönen viesti oli tullut naamakirjaan. Huomasin viestin työpäivän päätteeksi pari päivää sen saapumisen jälkeen. Olin just saanut työt rullaamaan uudessa asuinkaupungissani, Ruotsin Gävlessä. Tuntui heti, että tää viesti on laitettu mulle varmuuden vuoksi ja oon vaan se yks 600:sta vastaanottajasta niinku tavallisesti. Eli tästä tuskin tulee mitään, niinku tavallisesti.

Otin selvää, kuka viestin laittoi. Missä hän on töissä ja mistähän leffasta vois olla kyse. Ei kellot soinut vieläkään. Ei edes huomatessani, että tuotantoyhtiö Optiparin omistaa Tuukka Temonen.

Nopea haku Tuukan nimellä toi sivukaupalla artikkeleita, kuinka Tuukka on just “kussu” istuvaa presidenttiä silmään. Suomen epäluotettavin mies Googlen mukaan.
No ainakin mun mielenkiinto oli nyt herännyt. Soitin Olgalle töistä ja sain heti heittää ensimmäiset Temosista luomani ennakkoluulot Nevadaan. Hän oli valehtelematta helpoin ihminen, jonka kanssa olin elokuva-alalla päässyt keskustelemaan. Tästä huolimatta olin jo päättänyt kaikessa viisaudessani kieltäytyä, koska kutsu tuli niin myöhään (kuvat olisi vielä samalla viikolla). En halunnut sännätä omalla rahalla rajan yli joka kerta, kun joku haluaa nähdä mut livenä. Yritin vielä myydä ajatusta kotona tehtävästä self-tapesta, kun tiesin sen olevan jo lähes käytäntö ulkomailla asuville näyttelijöille. Nyt oli Olgan vuoro kieltäytyä. Viimeinen koekuvaus olisi määrättynä päivänä, jos en pääse itse kuviin niin valitettavasti roolit tullaan jakamaan jollekkin paikalla olevalle. Paska homma.

Siinä sitten kypsyttelin ajatusta koko seuraavan viikon samalla, kun pyörin vaippahommissa puoli kasista neljään. Viitenä päivänä mua lyötiin vessaharjalla päähän, mun lahkeeseen pyyhittiin tahallaan yhdet kakat ja mua purtiin, kun luin niille pennuille kirjaa.

Ei se koekuvaus ehkä sittenkään olis ihan paska idea.

Soitin Olgalle heti seuraavalla viikolla ja hieman nöyremmällä äänensävyllä. Paketti oli periaatteessa ihan hyvällä mallilla, mutta saisin kuitenkin tehdä sen self-tapen kotoa käsin ja lähettää niille muutaman erilaisen version määrätystä tekstistä. Siinä sitten kuvailtiin kotona puhelimella kuinka juttelen seinälle kahvikuppi kädessä. Kolme ottoa otettiin ja ne kolme lähetettiin Suomeen. Muutaman päivän päästä tuli viesti Tuukalta.

“Kiitos koekuvista. Ne tekivät vaikutuksen.
Olisi hyvä treffata sitten kun tulet seuraavan kerran Helsinkiin. Olisi kiva tavata ja kuvata pari klippiä lisää. 
Kunnioittavasti Tuukka.”

Mulla heräsi kaksi ajatusta. Ensinnäkin heräsi järjetön nälkä päästä tekemään. Päätin heti, että tulisin tekee enemmän töitä kuin ikinä aiemmin päästäkseni tähän leffaan mukaan.
Toiseksi ihmettelin viestin sisältöä: siitä tuli lämmin olo. Mutta eiks just tän pitäny olla se Suomen “public enemy number one”?

Huomasin, etten ole Salen kanssa eri mieltä pelkästään politiikasta, ja aloin jo odottamaan innolla Tuukan tapaamista. Samalla aloitin vähän järjettömänkin perusteellisen työnteon.
Luin koko parisataa sivuisen käsiksen. Tein kaikista Tuukan kohtauksista oman A4:sen, jossa analysoin kohtauksen suunnat, motiivit ja jännitteet. Oman ja muiden roolihahmojen syyt ja niin edelleen. Lisäksi tein laajan roolianalyysin Tuukan hahmosta ja oman nipun kysymyksiä Tuukalle esitettäväksi koskien kaikkea mahdollista mitä käsiksessä jäin miettimään. Nopeesti olin kirjottanut reilu 50 sivuisen nivaskan omaa tekstiä käsiksen liitteeksi. Kaikki tämä siis yhden koekuvauksen takia, jossa käydään nopeasti läpi muutama ennalta valittu kohtaus. Näiden yhteispituus olisi max. 5 sivua.

Olin lopulta niin solmussa kaikkien roikkuvien suuntien ja erilaisten rooliversioiden kanssa, että kyseisestä koekuvauksesta tuli täysi floppi. Vastanäyttelijänä toimi Olga Temonen omana itsevarmana itsenään esittäen sujuvasti milloin mitäkin pyydettäessä. Kun kuvat oli ohi niin me katottiin siinä Tuukan kanssa toisiamme silmiin ja todettiin melkein yhteen ääneen, että olipas se aika paskasti vedetty. Olga oli jostain syystä eri mieltä meidän kanssa. Sen mielestä nauhat pitäisi vielä katsoa läpi rauhassa ja heidän pitäisi Tuukan kanssa jutella asiasta kunnolla. Sain jopa käydä Tuukan kanssa valmistamani kysymykset läpi ennen lähtöä, mutta mulla oli koko ajan semmonen tunne, että Tuukka on vaan liian kohtelias sanoakseen mulle ’kiitos ja hei’ siltä istumalta.

Ilman Olgaa se olis varmasti ollut viimeinen kerta kun me tavataan.

Lähdin sekavin ajatuksin lentämään kohti Ruotsia. Yritin olla realistinen, koska tiesin, ettei se menny hyvin. Toisaalta se työn määrä, mitä olin jo tehnyt roolin eteen, sai mut kehittelemään erilaisia uskomattomia ajatusketjuja, miks just minä saisin tän roolin.

Jo ensimmäisenä yönä mä näin painajaisen, jossa ajan fillarilla harmaata tietä eteenpäin. Mä oon just saanu puhelun siitä kuinka joku muu sai sen roolin. Se tie vaan jatkui ja jatkui. Muistan tunteen, että kaikki loppuu. Heräsin hiestä läpimärkänä. Seuraavat päivät olin tosi hermostunut ja pieni kylmän hiki päällä koko ajan. Soittelin Olgalle vähän väliä ja kalastelin siltä vastauksia. Tuukalle en uskaltanu soittaa, koska pelkäsin sen sanovan suoraan, ettei se halua mua mukaan.

Lopulta Tuukka itse soitti mulle. Ne olivat päättäneet ottaa mut.

Teksti: Iiro Panula
Kuva: Lars Johnson

tmk elokuva